Paluun jälkeen

Kolme kuukautta ja tässä on ollut käänteitä jos jonkinlaista!

As usual – aika on mennyt ihan tosi nopeesti. Ollaan oltu täällä Suomessa lasten kanssa nyt kolme kuukautta, mies noin kuukauden. Silti tuntuu, että aikaa Amerikan mantereelta olisi jo paljon enemmänkin, mutta kalenteri väittää muuta. Tähän aikaan on mahtunut tosi paljon kaikkea, niitä tylsiäkin juttuja, joita on pitänyt vaan hoitaa.

Muutaman kerran meiltä on kysytty, kaivataanko takaisin. Ei kaivata, ei oikeastaan ollenkaan. Meillä oli niin vahva oma päätös, ettei sitä oikeastaan ole tarvinnut miettiä myöhemmin, vaikka ne vuodet siellä olikin elämäni ikimuistoisimmat! Jos jotain kaipaan, niin Amazonia ja matkustusmahdollisuuksia, jotka olivat siellä lähes äärettömät!

Nautitaan nykyään ihan eri tavalla nähdä kavereita, viettää aikaa perheen kanssa ja arki tuntuu aika helpolta. Se on jotain sellaista, mitä ei osannut arvostaa samalla tavalla ennen ulkomailla asumista.

Tuntuu niin helpolta kävellä kävelyteitä pitkin esimerkiksi leikkipuistoon, päästä (yleensä) ajoissa töistä, jutella syvällisiä ihmisten kanssa ja hakea kaupasta suht´ terveellistä ruokaa. Eikä ainoastaan me aikuiset nautita tästä, vaan lapsille tämä on ollut iso muutos myös sosiaalisesta näkökulmasta. Mikään ei ole niin ihanaa kuin nähdä lasten riemu isovanhempien ja ystävien kanssa. Oli myös ihanaa, että vanhempi lapsi sai palata hetkeksi päiväkotiin sieltä suuresta koulumaailmasta!

Alku oli kaikkea muuta kuin kevyt. Ennen varsinaista Suomeen muuttoa en todellakaan osannut odottaa, näin sumuista fiilistä. Olin muutaman viikon ihan lukossa, enkä voinut käsittää, että yhtäkkiä olinkin muuttanut tänne. Vaikka paluu tuntui oikealta, ensimmäiset viikot olivat raskaita. Etenkin kun käytännön asiat ei voinut odottaa, vaan niitä oli saatava samalla eteenpäin. Liittymien hankkiminen (oli yllättävän hankalaa!), sekavat asuntokuviot, muuttoon liittyvät asiat aamusta iltaan joinakin päivinä, muuttokuorman viivästys kuudella viikolla sekä koulu- ja päiväkotiasiat…

Mulle on jäänyt tosi hyvin mieleen mun ystävän sanat kun oltiin menossa kasaamaan yhtä sänkyä väliaikaiseen asuntoon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä väsymyksessä oli ihanaa kun joku sano, että “Tuu mennään ja kasataan se yhdessä”. Niin pienillä sanoilla oli tosi iso merkitys kun ajoittain olin todella väsynyt. Jollain tavalla koen, että palaudun siitä ajasta edelleen.

Rankinta oli se aika, kun meillä ei ollut mitään rutiineja. Muutamien viikkojen päästä lapset meni onneksi mielellään päiväkotiin ja musta oli ihanaa palata töihin, vaikka aivot tuntuikin vielä vähän ruosteisilta (ja edelleen rapsuttelen viimeisiä ruosteen rippeitä!).

Nyt tuntuu, että elämä alkaa asettua. Jonkun sortin rutiineja on muodostunut, vaikka ei me ihan tavallista arkea eletä vieläkään. Suurin osa tavaroista on edelleen muuttolaatikoissa, eikä kaikkia ole aikomus purkaa. Meidän nimittäin pitäisi päästä muuttamaan tästä väliaikaisesta kodista ihan ihka omaan kotiin ennen kesää, jos kaikki menee hyvin!

Kaiken kaikkiaan ollaan innoissaan tulevasta. Ulkomailla asuminen opetti paljon, eikä ehkä enää stressata turhia samalla tavalla, tiettyihin juttuihin lähtee mukaan matalammalla kynnyksellä ja sitä on oppinut kuuntelemaan enemmän, mitä itse haluaa ja tarvitsee. Ja kyllä tässä on väkisinkin oppinut luottamaan siihen, että asiat järjestyy.🖤